Kirjoitukseni Kanavassa 7/2008

Aloitan ajatusleikillä. Oletetaan, että koko maapallon geografia olisi täysin homogeeninen, siis maanpallon muodot, koostumus, ilmasto jne. olisivat tasaisesti jakautuneet pallollemme. Jos ihmiset saisivat ilman keinotekoisia rajoituksia asettua asumaan mihin haluavat, he luultavasti hiljalleen sijoittuisivat siten, että heidän elintasonsa olisi mahdollisimman korkea. Näissäkään olosuhteissa he eivät, ehkä vastoin intuitiota, asuisi kovinkaan tasaisesti joka puolella, vaan ryhmittyneinä kaupunkeihin ja niitä ympäröiviin taajamiin. Kaupungit sijaitsisivat erillään toisistaan, ja niitä ympäröisi maaseutu. Kaupungit eivät kuitenkaan olisi aivan samanlaisia, vaan niihin keskittyisi erilaista tuotantoa, ja tapahtuisi muutakin erikoistumista.

Kaupunkien muodostumiseen johtavat monet syyt, joista tärkeimpiä kuvailen lyhyesti. Teollisessa tuotannossa vallitsevat suurtuotannon edut, joilla tarkoitetaan sitä, että suurempia määriä voidaan tuottaa halvemmalla. Tämä johtuu siitä, että voidaan käyttää erikoistunutta ja tehokasta tuotantotekniikkaa. Koneita voidaan käyttää ympäri vuorokauden, ja parhaimmillaan tuotanto on automaattista. Tuotantolaitosten tarvitsema työvoima asettuu asumaan niiden ympärille, synnyttää tarvitsemiaan palveluja ja vetää puoleensa muuta tuotantoa. Osaaminen kehittyy nopeasti ja keskittyy. Toiminnan keskittymisen seurauksena erilaiset vaihtelut tasoittuvat, riskit pienenevät, ja kilpailu toimii hyvin.

Palvelutuotannossa keskittymisestä syntyy saman tyyppisiä etuja. Esimerkiksi taidenäyttelyn pystyttämisen kustannus on suuri, mutta lisäkustannus jokaisesta uudesta kävijästä on mitätön. Toisaalta tuotannon määrän kasvaessa asiakkaita täytyy etsiä yhä kauempaa, ja kuljetus- tai matkakustannukset kasvavat. Samoin työntekijöiden työmatkat pitenevät keskittymän suurentuessa. Kaupungit ovat kuitenkin tehokkaita, ja niissä toimivat yritykset voivat maksaa työntekijöilleen korkeampaa palkkaa kuin taajamien ulkopuolella toimivat yritykset. Tosin korkeammista asumiskustannuksista johtuen tästä ei välttämättä koidu työntekijöille mitään suhteellista etua. Kaupunkiasumisessa on myös muita haittapuolia, kuten liikenneruuhkat, huono ilma, melu ja järjestyshäiriöt, jotka vähentävät sen houkuttelevuutta.

On arveltu, että tietotekniikan ja tietoliikennetekniikan kehittymisen seurauksena kaupunkien merkitys ja houkuttelevuus vähenisivät. Näin ei kuitenkaan näytä käyneen, vaan erityisesti uutta luova väestönosa hakeutuu edelleen kaupunkeihin. Tutkimusten mukaan valtaosa uusista innovaatioista tehdään kaupungeissa.

Kaikkia edellä mainittuja ilmiöitä voidaan kuvata melko yksinkertaisista osista koostuvilla matemaattisilla malleilla. Mallien avulla voidaan laskea, miten yhteiskunnan toimintojen ja asutuksen pitäisi sijaita, jotta ihmisten käytettävissä oleva tulo muodostuisi mahdollisimman korkeaksi. Elintasonsa jokainen kokee omista lähtökohdistaan, joten sen suora mallintaminen ei ole mielekästä. Tällainen taloudellinen mallintaminen on hyödyllistä, mutta työlästä puuhaa. Sopivien mallien puutteessa tyydyn seuraavassa tarkastelussa Suomen nykytilanteesta saatavilla olevista tilastotiedoista lähtevään karkeaan arviointiin.

Perusolettamus on siis se, että toiminnot sijoittuvat minimikustannuksia tai maksimielintasoa vastaavasti, jos sitä ei keinotekoisesti estetä tapahtumasta. Suomessa tätä estämistä tapahtuu aluepolitiikkana valtion verovarojen kohdentamisen kautta ja erilaisten palveluvelvoitteiden sälyttämisenä infrastruktuuria ylläpitäville toimijoille. Ensin mainittu voidaan jakaa kuntatalouden valtionosuuksiin, valtion ylläpitämiin palveluihin ja infrastruktuuriin, tukeen elinkeinoelämälle, tukeen yksityisille ja muihin menoihin.

Eri menolajien kohdistumisen selvittäminen alueittain on työläs tehtävä, mutta onneksi Tilastokeskus tekee sen joka toinen vuosi. Myös valtion verotulojen jakauma niiden syntypaikan perusteella on saatavissa. Valitettavasti Tilastokeskuksen jako on tehty pääkaupunkiseutua lukuun ottamatta maakunnan tarkkuudella, mikä vaikeuttaa taajamien ja haja-asutusalueiden keskinäistä vertailua. Vuoden 2006 tiedot on hiljattain julkaistu internetissä. Kommentoin seuraavassa ensin eri menolajeja alueiden tuottavuuden näkökulmasta yleisellä tasolla ja tarkastelen sen jälkeen mainittuja tilastoja.

SUURIN TUENSAAJA: KUKKIA KASVATTAVA YRITYS

Käyttömenojen valtionosuus kuntien verotuloista ja valtionosuuksista vaihtelee Kuntaliiton tilastojen mukaan vuonna 2006 maakunnittain Uudenmaan 18 %:sta Kainuun 47 %:iin ja kunnittain Kauniaisten 5 %:sta Ranuan 68 %:iin. Valtionosuus koostuu pääosin sosiaali- ja terveystoimen tuesta, opetus- ja kulttuuritoimen tuesta ja verotulojen tasaukseen perustuvasta valtionosuuden tasauksesta. Viimeksi mainittu on suoraa köyhäinapua hyvin menestyviltä kunnilta huonommin pärjääville. Kuten arvata saattaa, kuntien menot asukasta kohden ovat pääsääntöisesti suuremmat niissä kunnissa, joiden valtionosuudetkin ovat suuret. Tehottomat kunnat ovat tyypillisesti syrjäalueilla sijaitsevia maaseutukuntia.

Valtion ylläpitämiä tärkeitä alueellisia palveluja ovat oikeuslaitos, poliisitoimi, verohallinto, korkeakoulut ja monet muut toiminnot. Näiden palvelujen järjestäminen maksaa tyypillisesti enemmän haja-asutusalueilla kuin taajamissa. Valtion toimintamenot ovat pääkaupunkiseudulla asukasta kohden kuitenkin suuremmat kuin muualla johtuen keskushallinnon sijoittumisesta. Tie- ja rautatieverkon ylläpito harvaan asutuilla alueilla on luonnollisesti asukaslukuun suhteutettuna erittäin kallista.

Tuki elinkeinoelämälle muodostuu lähinnä maataloustuesta. Tämä on poikkeuksellinen kustannus, koska se on hyvin suuri ja vaikeasti perusteltava. Suomen olosuhteet ovat tunnetusti huonot maataloudelle, joten kustannusmielessä olisi järkevää ostaa elintarvikkeet ulkomailta markkinahintaan ja säästää koko tuki. Maataloustukea perustellaan huoltovarmuudella, kotimaisten elintarvikkeiden laadulla ja hintojen kurissa pitämisellä. Näistä ainoastaan huoltovarmuus on jossakin määrin hyväksyttävä perustelu. Elintarvikkeiden laatua voidaan riittävästi valvoa riippumatta niiden alkuperästä, ja niiden hinnat määräytyvät markkinoilla.

Jos huoltovarmuus otettaisiin ainoaksi tavoitteeksi, tulisi koko maatalous järjestää nimenomaan sitä silmällä pitäen mahdollisimman tehokkaasti. On vaikea sanoa miten se tapahtuu, mutta ainakaan koristekasvien kasvattaminen tai maatalouden vientituet tuskin tehokkaasti edistävät huoltovarmuutta. Keväällä julkaistuissa EU-tukitiedoissahan suurin tuensaaja oli yritys, joka kasvattaa kukkia.

Muu tuki elinkeinoelämälle painottuu heikosti menestyvien alueiden yrityksiin. Samoin yksityishenkilöiden nauttimiin valtion tukiin lukeutuvat merkittävät, työttömyysturvaan liittyvät kustannukset ovat olennaisesti suuremmat reuna-alueilla kuin taajamissa.

Infrastruktuuriin liittyvät palveluvelvoitteet vaikuttavat lähinnä sähkö-, televisio-, puhelin- ja vastaavien verkkojen ylläpitäjiin. Näiden verkkojen rakentaminen ja ylläpitäminen on hyvin kallista haja-asutusalueilla käytön määrään nähden. Palveluja on ylläpidettävä pakosta, ja niitä ei aina ole sallittua hinnoitella kustannuksia vastaavasti, vaan tuloja kerätään enemmän sieltä, missä kustannukset ovat alhaisemmat ja käyttäjiä paljon. Pakkorakentamisen lopulta maksavat kaikki kuluttajat yhdessä korkeina hintoina, ja hinnoitteluvääristymän vielä taajama-asukkaat yksinään. Nämä kustannukset eivät ole mukana seuraavissa laskelmissa.

Jos valtion maakunnittain kohdistettavissa olevista verotuloista vähennetään vastaavasti menot ja verrataan maakuntia keskenään, ilmenee että tulonsiirto hyvin menestyviltä maakunnilta huonommin menestyville on n. 3,5 miljardia euroa. Suurimpia maksajia ovat Uudenmaan maakunnat, Varsinais-Suomi ja Päijät-Häme. Suurimpia saajia ovat asukasta kohden Ahvenanmaan lisäksi Kainuu, Pohjois-Karjala ja Lappi. Koko tulonsiirrolla mitattuna Pohjois-Karjala, Pohjois-Savo, Lappi ja Keski-Suomi ovat suurimpia saajia. Keskimääräinen maakunta, jollaista edustaa Kymenlaakso, ei ole sen enempää muiden riippa kuin subventoijakaan.

SEITSEMÄN MILJARDIA SÄÄSTYISI

Aluetuen vähentäminen edistäisi kaupungistumista ja johtaisi suuriin säästöihin. Jos lasketaan varovaisesti maakuntien luvuilla, että keskimääräistä suurempaa tulonsiirtoa valtiolta saavien maakuntien valtionosuus laskisi nykyisen keskiarvon tasolle, säästyisi koko tuo mainittu 3,5 miljardia euroa. Kuntakohtaiset erot ovat tietysti paljon suuremmat. Jos oletetaan, että jakauma olisi sama kuin edellä mainitussa Kuntaliiton valtionosuusanalyysissa, siirtosumma olisi todellisuudessa noin 4,4 miljardia. Jos lisäksi koko noin kolmen miljardin yritystuki, joka siis on suurimmaksi osaksi maataloustukea tai tukea maaseudun muille yrityksille, lopetettaisiin, muun aluetuen vähentämisestä saatava hyöty pienenisi laskennallisesti noin puolella miljardilla.

Kokonaissäästö olisi siis noin seitsemän miljardia euroa. Suoraviivaisesti laskien tämä vastaisi esimerkiksi vuoden 2006 koko maan keskimääräisen kunnallisveroprosentin 18,4 laskua noin kymmenellä prosenttiyksiköllä. Oli maataloustukea tai ei, muun alueellisen tulonsiirron vähentäminen kasvattaisi todellisuudessa tuottavuutta myös muuttovoittaja-alueilla, ja hyöty olisi niiltä osin vielä suurempi.

Edellinen päättely osoittaa, että aluepolitiikan hinta Suomessa on hyvin korkea. Ei ihme, että Suomi sijoittuu OECD-maiden ostovoimavertailuissa heikosti. Toinen suuri ongelma aluepolitiikassa on sen epäoikeudenmukaisuus. Vaikka edellä käytetyissä tilastoissa pääkaupunkiseudun rasitukseksi lasketaan sinne sijoittunut koko maata palveleva valtion keskushallinto ym., pystyy pääkaupunkiseutu silti vastaamaan sieltä kerätyillä verotuloilla suurimmasta osasta köyhemmän Suomen tulovajetta. Se myös tekee niin. On ymmärrettävää, että kansalaisten perusoikeuksiin kuuluu oikeus asettua asumaan valitsemalleen paikkakunnalle. Tämä valinta on kuitenkin vapaaehtoinen. Siitä ei voi seurata oikeutta vaatia muita maksamaan tämän valinnan aiheuttamia korkeita kustannuksia. Mitä itseisarvoa ylipäätään on maan pitämisellä kokonaan asuttuna? Jos joku arvostaa ”luonnonläheistä” elinympäristöä ja asuu sellaisessa, eikö hänen tule itse kantaa taloudellinen ja muu vastuu valinnastaan?

Kolmas vakava vallitsevaan aluepolitiikkaan liittyvä ongelma on sekin moraalinen. Haja-asutus kuluttaa suhteettomasti luonnonvaroja ja energiaa. Matkat ovat pitkiä, ja ne tehdään henkilöautoilla. Omakotitalojen lämmittäminen perustuu usein saastuttavaan pienpolttoon, niiden jätteiden ja jätevesien käsittelyä on vaikea järjestää tehokkaasti jne.

Nykyinen aluepolitiikka on kestämätöntä kustannus-, tasapuolisuus- ja ympäristönsuojelumielessä. Minkälaiseen tilanteeseen aluetukien vähentäminen sitten johtaisi? Sitä on mahdotonta sanoa varmuudella, mutta tulevaisuuden tehokas ja hyvinvoiva Suomi voisi koostua pääkaupunkiseudun lisäksi enimmäkseen maan eteläosiin ja muutamien nykyisten suurten kaupunkien ympärille keskittyneistä taajamista. Tämän lisäksi monet tehdaspaikkakunnat ja jotkut turismiin keskittyneet paikkakunnat lähinnä Lapissa tulisivat omillaan toimeen.

Maatalous olisi keskittynyt etelän tuottaville alueille. Raide- ja muut liikenneyhteydet sekä voima- ja tietoliikenneverkot keskusten välillä toimisivat tehokkaasti. Taajamissa palvelut toimisivat ja olisivat edullisia. Muillakin alueilla asuisi toki edelleen ihmisiä, mutta vähemmän kuin nykyään, koska elinkustannukset olisivat korkeat vastaten todellisia kustannuksia.

Muutos tämäntyyppiseen ideaalitilanteeseen ei voi tapahtua nopeasti, vaan tukia on vähennettävä ja rakenteita muutettava asteittain. Haja-asutusalueille tehdyt investoinnit on kulutettava ainakin osittain loppuun, ja uusien työpaikkojen muodostuminen taajamiin vie aikansa. Maanviljelijä ei muutu sorvariksi tai perushoitajaksi sormia napsauttamalla, mutta tällainen uudelleenkouluttaminen on mahdollista. Ja ainakin maanviljelijän lapsia on kannustettava valitsemaan taloudellisesti kannattavaan työhön johtava ammattikoulutus. Tulevan työvoimapulan olosuhteissa muuhun ei edes ole varaa. Aluepolitiikkaa tarvitaan jatkossakin, mutta nykyisellään tilanne on kohtuuton. Politiikkaa muuttamalla säästettävissä olevat varat voitaisiin käyttää oikeudenmukaisemmin monien hyvien tarkoitusten edistämiseen, esimerkiksi lapsiperheiden ja vanhusten palveluihin.

Esko Niemi

Kirjoittaja on tuotantotekniikan professori Teknillisessä korkeakoulussa

Tarkempia tietoja esitetyistä laskelmista on saatavissa kirjoittajalta: esko.niemi@tkk.fi

Tulonsiirtolaskelma ja tilastot Excel-taulukkona