|
-----------------------------------------------------------------------------------------------------------
Valmistustekniikka, Aalto-yliopiston teknillisen korkeakoulun Valmistustekniikan kerhon julkaisu 2010:
Mistä Aalto-yliopistossa on kysymys?
Esitän tässä kirjoituksessa näkemykseni uuden Aalto-yliopiston taustasta, merkityksestä ja siitä, miten se pyrkii tarkoitustaan toteuttamaan. Arvioin myös Aallon lähtökohtaa ja joitakin muita näkökohtia sekä pohdin tuotantotekniikan sijoittumista Aalto-yliopistoon.
Kansallinen menestysstrategia
Suomen, niin kuin minkä tahansa suhteellisen vaatimattomilla luonnonvaroilla varustetun yhteiskunnan, elintaso perustuu viime kädessä työn tuottavuuteen. Työn tuottavuus perustuu tieteeseen, teknologiaan ja innovaatioihin. Valtion Tiede- ja teknologianeuvosto ilmaisee asian seuraavasti: "Onnistuminen innovaatioiden tuottamisessa on niin yritysten kuin yhteiskuntien menestyksen avaintekijä. Sen perusedellytyksiä ovat teknologian ja liiketoiminnan huipputason osaaminen." Ja edelleen: "On kyettävä kilpailemaan ennen muuta laadulla osaavista tutkijoista ja tutkimusresursseista, hankkeista ja elinkeinoelämän tutkimus- ja kehittämistoiminnasta muiden maiden järjestelmien kanssa, ja toisaalta suomalaisilla toimijoilla tulee olla edellytykset osallistua ja hyödyntää avautuvia yhteistyömahdollisuuksia." Näin on tietysti periaatteessa ollut aina, mutta kilpailutilanne on muuttunut viime aikoina olennaisesti, ja muutos jatkuu.
Uusi kilpailutilanne
Vietnamin sodan päättyminen, Neuvostoliiton romahtaminen ja edelleen kylmän sodan loppuminen loivat edellytykset käynnissä olevalle globalisaatiokehitykselle. Poliittisten muutosten lisäksi samaan aikaan on tapahtunut tietoliikennetekniikan ja erityisesti internetin nopea kehittyminen. Tämä kehitys poistaa valtioiden välisiä esteitä ennen muuta taloudelliselta toiminnalta ja ihmisten ja informaation liikkumiselta. Sen seurauksena kilpailu muun muassa tuotantolaitosten sijoittumisesta ja osaamisesta on kiristynyt merkittävästi. Kilpailun kiristyminen on toteutunut myös koulutusmarkkinoilla.
Kansakunnat ja yliopistot kilpailevat parhaista oppilaista, opettajista ja tutkijoista. Parhaat yliopistot kykenevät maksamaan korkeita palkkoja parhaille opettajille ja tutkijoille ja tarjoamaan heille hyvät työolosuhteet. Kilpailu toimii myös opiskelijamarkkinoilla. Parhaat opiskelijat otetaan avosylin vastaan huippuyliopistoihin, eikä muuten ehkä kallis opiskelu ole heille välttämättä ongelma. Syntyy kierre, jossa huippuyliopistot vetävät yhä enemmän osaajia puoleensa ja menestyvät yhä paremmin. Vastaavasti farmisarjan yliopistoille jää turhauttava kasvattajan rooli.
Aallon haaste
On selvää, että huippuyliopistoista hyötyvät eniten ne maat, joissa niitä on. Niin sanottu aivovuoto on vahingollista mille tahansa maalle. Samoin mikä tahansa maa hyötyy, jos se onnistuu houkuttelemaan huippututkijoita.
Aalto-yliopistossa yhdistyvät Suomen parhaat tai ainoat teknillinen, kauppatieteellinen ja taideteollinen korkeakoulu. Se on yliopisto, jonka toiminta-alue on juuri kansallisen menestysstrategian määrittelemä. Aalto-yliopisto pyrkii kansainväliselle huipulle voidakseen tarjota suomalaisen vaihtoehdon maailman huippuyliopistoille ja voidakseen siis kilpailla menestyksellisesti parhaista kotimaisista ja ulkomaisista opiskelijoista ja tutkijoista. Se on kansallinen hanke, joka on nähtävä investointina tulevaisuuteen, ja jonka onnistuminen on avainasemassa Suomen menestyksen kannalta. Onhan yliopistojen rooli on tehdä pitkäjänteistä perustutkimusta, kehittää uutta teknologiaa ja kasvattaa sovelluksia tuottavia innovoijia.
Miten Suomi ja Aalto-yliopisto sijoittuvat nyt?
Tuoreen (11/2009) Suomen Akatemian "Suomen tieteen tila ja taso" -raportin mukaan Suomen tieteellisen tutkimuksen laatu on OECD-maiden keskitasoa ja Pohjoismaiden heikoin. Raportin mukaan yksi ongelma on soveltavan tutkimuksen liiallinen osuus. Kehityskohteita löytyy myös kansainvälisyydestä, tutkijanurasta ja tutkimusympäristöistä.
Yksi koulutusmarkkinoiden avautumisen seuraus on niin sanottujen yliopisto-rankingien syntyminen. Näissä yliopistoja arvioidaan ja asetetaan paremmuusjärjestykseen. Tunnetuimpia ovat niin sanottu Shanghain lista (www.arwu.org/) ja The Times Higher Education -rankkeeraus (www.timeshighereducation.co.uk). Arviointiperusteita kyseisissä vertailuissa voidaan syyttää hieman epämääräisiksi, mutta niin tai näin - listoja luetaan. Suomalaiset yliopistot, Teknillinen korkeakoulu muiden mukana, eivät ole pärjänneet näissä aivan toiveiden mukaisesti, mutta sijoittumista 5-10 % kärkeen maailmassa ei pidä väheksyäkään. Rankingeissa ongelmat kärjistyvät ulkomaisten tutkijoiden ja opettajien alhaisessa määrässä, korkeassa opiskelija/opettaja-suhteessa ja Nobel-tason tutkijoiden puutteessa. Julkaisuaktiivisuus TKK:ssa on siedettävällä tasolla, mutta sen pitäisi suuntautua enemmän arvostetuimpiin sarjoihin.
Lähtökohta on silti hyvä
Kesällä 2009 toteutettiin laaja tieteenalan arviointi tulevan Aalto-yliopiston korkeakouluissa. Tässä Aaltoon kuuluvia tieteenaloja verrattiin niiden kansainväliseen tasoon. Vertailu tehtiin tutkimuksen tason, vaikuttavuuden, yhteiskunnallisen vaikuttavuuden, tutkimusolosuhteiden ja tulevaisuuden potentiaalin osalta. Arvion mukaan vankka yhteistyö muun muassa yritysten kanssa on Aalto-yliopiston tutkimuksen erityispiirre ja kansainvälinen kilpailuetu. Tutkimuksen taso ylsi keskimäärin yli hyvän kansainvälisen tason myös kaikilla muilla arvioiduilla alueilla. Suurimpia haasteita tulevat olemaan tutkimushenkilökunnan urapolkujärjestelmän kehittäminen, pitkäjänteisen perustutkimuksen edellytysten turvaaminen sekä tutkimusyhteisön kansainvälistäminen. Aallon kaikista yksiköistä Lääketieteellisen tekniikan ja laskennallisen tieteen laitos, Teknillisen fysiikan laitos, Kylmälaboratorio, Tietojenkäsittelytieteen laitos ja Automaatio- ja systeemitekniikan laitos nousivat aivan oman alansa kansainvälisen kärjen tasolle. Lähtökohta siis kaiken kaikkiaan ei ole lohduton, ja ongelmat on identifioitu.
Aalto-yliopiston strategia
Tätä kirjoittaessani Aalto-yliopiston ensimmäinen strategiapaperi hakee vielä lopullista muotoaan, mutta julkistettujen tietojen mukaan siinä tutkimusintensiivisyys tulee omaamaan korkean prioriteetin kautta linjan. Tutkijoille luodaan niin sanottu Tenure track -urajärjestelmä, jossa sovitun aikataulun mukaan edistyville ohjelmassa mukana oleville tutkijoille taataan lopulta pääsy professoriksi. Opetuksessa korostetaan laatua ja opettaja/oppilas -lukumääräsuhdetta. Tutkimusta ja opetusta kehitetään yhdessä; kaikki opettajat tutkivat ja tutkijat opettavat. Kansainvälisyys on strategiassa voimakkaasti esillä.
Tutkimuksen ja opetuksen painopistealueet perustuvat Aallon nykyisten korkeakoulujen vahvuuksille. Lisää panostusta suunnataan niille alueille, joilla on mahdollisuus päästä maailman huipulle osaamisedellytykset ja kilpailutilanne huomioonottaen. Tasapainoilu tapahtuu kilpailullisten näkökohtien ja yhteiskunnallisen merkityksen painotuksia säätämällä. Yleisinä teemoina on mainittu kestävää yhteiskuntaa tavoittelevat digitalisaatio ja palvelutalous, energia ja luonnonvarojen kestävä käyttö ja ihmislähtöinen elinympäristö. Näitä tukevat tutkimuksellisesti vahvat osaamisalueet ICTja media, laskenta ja mallinnus, prosessi- ja systeemiosaaminen, materiaalit sekä vahvuudet arkkitehtuurissa ja taiteessa, muotoilussa ja globaalin talouden liiketoiminnassa.
Onnistumisen mahdollisuudet
Edellä lyhyesti valotettua strategiaa on vaikea arvioida tarkemmin ennen kuin sen toteutussuunnitelma valmistuu. Selvää on kuitenkin, että onnistuminen vaatii rahaa. Valtio ja elinkeinoelämä ovatkin kiitettävästi sitoutuneet säätiömuotoisen Aallon rahoittamiseen. Elinkeinoelämän keskusliitto on ottanut vastuulleen valtion edellyttämän säätiöpääoman yksityisen rahoitusosuuden, 200 miljoonaa euroa, keräämisen. Valtio osallistuu 2,5-kertaisella osuudella ja maksaa korotettua toimintamenorahoitusta alkuvuosina. Vaikka lisärahoitus ei kansainvälisessä vertailussa nosta Aaltoa edes samalle viivalle nykyisten huippuyliopistojen kanssa, antaa se mahdollisuuden näyttää onko konsepti toimiva.
Maltillisuutta menestymismahdollisuuksien arvioinnissa edustaa Bengt Holmström, MIT:n taloustieteen professori ja Aalto-yliopiston hallituksen jäsen. Helsingin Sanomien Kuukausiliitteen 11/2009 haastattelussa hän toteaa, että ei ole realistista odottaa, että Aalto-yliopisto nousisi ikinä ranking-listojen kärkeen. Näin voi olla, ja on hyvä että arvovaltainen taho lausuu arvionsa ääneen. Toisaalta Aalto voi hakea omaleimaisuutta ja pyrkiä maailman kärkeen omilla vahvuuksillaan, erityisesti hyvään koostumukseensa perustuvilla mahdollisuuksilla.
Ilmainen koulutus
Ei voitane olettaa, että perustutkintoon tähtäävä yliopistokoulutus voisi lähiaikoina muuttua maksulliseksi Suomessa Suomen kansalaisille Aallossakaan. Mutta onko järkevää kouluttaa ilmaiseksi "tavallisia" ulkomaalaisia opiskelijoita? Vuonna 2008 julkaistussa professori Raimo Kantolan johtaman "Kansainvälistyvä Otaniemi" -projektin loppuraportissa todetaan, että ilmaisen ulkomaalaisten koulutuksen takaisinmaksuaika julkiselle vallalle on TKK:n osalta lyhyempi kuin suomalaisten diplomi-insinöörien koulutus. Tämä perustuu kaksivuotisiin maisteriohjelmiin, tehokkaisiin tohtoriohjelmiin ja ulkomaalaisten vähintään kohtalaiseen Suomeen työllistymiseen. Siis siitä huolimatta, että koulutus on ilmaista eikä mitään velvoitteita opiskelijoille aseteta. Tulosta ei kuitenkaan voi yleistää muille koulutusaloille eikä muihin korkeakouluihin.
Aalto ja muu Suomi
Huippuyliopistoa ei voi syntyä perinteisellä suomalaisella tasapäistämiseen ja resurssien alueelliseen hajauttamiseen perustuvalla jakopolitiikalla, ja niinpä valtiovalta ja elinkeinoelämä ovatkin edellä kuvatusti sitoutuneet Aallon rahoittamiseen. Vaikka Aalto-yliopisto on selkeästi kansallinen investointi, on ymmärrettävää, että muu suomalainen yliopistokenttä ei ole ollut siitä kovin innoissaan pelätessään sen pienentävän muiden yliopistojen rahoitusta. Hiljattain Aalto-yliopistoa syytettiin suoraan maisteritasoisen sirkustaiteilijoiden opetuksen alkamisen lykkääntymisestä! On kuitenkin muistettava, että pääkaupunkiseudun yliopistot ovat olleet viime vuosikymmenet rahoituksellisesti muuta maata huonommassa asemassa. Ne ovat jääneet kokonaan ilman runsaskätisiä aluetukirahoja, mm. Euroopan Aluetukirahaston ja Euroopan Sosiaalirahaston tutkimusrahoja, joista useimmat muut yliopistot ovat päässeet hyötymään. Jopa Tampereen teknillisen yliopiston sijaintipaikka Hervanta on tukialuetta. Jos Aalto-yliopisto saa nyt vähän aikaa “ylimääräistä” rahaa, niin voi sanoa, että jo on aikakin.
Tuotantotekniikka ja Aalto-yliopisto
Tuotantotekniikan osaaminen on avainasemassa kansainvälisessä tehtaiden sijoituspaikkakilpailussa, ja teknologiateollisuuden osuus Suomessa tuotetusta arvonlisästä on merkittävä. Täten tuotantotekniikan relevanssi maan ja siten myös Aallon kannalta on korkea. Aallon yksityisten rahoittajien ja hallituksen puheenjohtajan suunnassa Aallon osaamisen merkitys kansallisessa osaamispääomassa tulee varmasti huomatuksi.
Tieteen tason arvioinnissa TKK:n Koneenrakennustekniikan laitoksen tieteellinen taso sai arvosanan ”hyvä kansainvälinen taso” muilta osin paitsi yhteiskunnallisen vaikuttavuuden osalta, jossa taso oli ”erittäin hyvä”.
Tuotantotekniikan voi ajatella sopivan melko hyvin Aallon strategian fokusalueista digitalisaatioon ja luonnonvarojen kestävään käyttöön. Onhan tuotantotekniikassa trendinä pyrkiä tekemään kaikki ensin tietokoneella ja vasta sitten konkreettisesti. Toisaalta jatkuva pyrkimys kustannustehokkuuteen ja materiaalien ja energian säästämiseen sopivat hyvin luonnonvarojen kestävän käytön teemaan. Sopivuus ei ole sattumaa, vaan mukana olleena tiedän, että muiden muassa juuri näillä ajatuksilla perusteltiin kyseisiä painopistevalintoja esityksen tehneessä työryhmässä.
Eräs Aalto-yliopiston alkuvaiheen piirre ovat niin sanotut Factoryt, jotka ovat poikkitieteellisiä opetusta, tutkimusta ja yrityksiä yhdistäviä "pajoja" ja yrityshautomoita. Näistä eniten julkisuutta saanut Design Factory nojaa vahvasti TKK:n Koneerakennustekniikan laitokseen.
Edellytykset tuotantotekniikan ja ylipäätään koneenrakennuksen säilymiselle vahvana alueena Aalto-yliopiston ohjelmassa ovat hyvät. Voi kai vain toivottaa onnea itselleen ja yrittää parhaansa. Peiliin katsomisen aika tämän asian osalta on vielä edessä.
Esko Niemi
Tuotantotekniikan professori
Kirjoittaja oli ”Kansainvälinen Otaniemi (INTernational Otaniemi – INTO)" –projektin ohjausryhmän jäsen ja on Aalto-yliopiston "Resurssit ja fokus" -valmisteluryhmän jäsen
-----------------------------------------------------------------------------------------------------------
HS 8.1.2010:
Vihreän teollisuuden osuutta ei pidä liioitella
Liisa Rohweder, WWF Suomen pääsihteeri, väitti (HS Mielipide 6.1.), että vihreä teollisuus on jo nyt suurempi työllistäjä kuin "perinteinen teollisuus", joka tarjoaa työpaikan tätä nykyä 2,8 miljoonalle ihmiselle Euroopassa.
Väite on mielestäni harhaanjohtava, koska tietolähteenä käytetty WWF:n raportti tarkoittaa mainitulla luvulla kaivos-, sähkö-, kaasu- sementti-, ja terästeollisuutta. Eurostatin mukaan valmistava teollisuus yksinään työllistää Euroopassa noin 35 miljoonaa ihmistä.
Valmistava teollisuus lienee suurimmaksi osaksi perinteistä teollisuutta millä tahansa järkevillä kriteereillä arvioituna. Vihreä teollisuus työllistää WWF:n mukaan 3,4 miljoonaa eurooppalaista.
----------------------------------------------------------------------------------------------------------
HS 29.7.2009:
Valtion budjetin grafiikassa epätarkkuuksia
Helsingin Sanomat havainnollistaa 28.7.2009 valtion tulo- ja menoarvion koostumusta erikoisgrafiikoilla ansiokkaasti budjetintekoon liittyvässä taustoituksessaan.
Haluan kuitenkin kommentoida aukeamaa seuraavasti:
Jutussa todetaan: "Kuviosta voi esimerkiksi lukea, että tuotteista ja palveluista perittävä arvonlisävero tuottaa valtion kirstuun hieman enemmän rahaa kuin palkasta perittävä tulovero."
Kuvion tuloveroympyrä (13,33 miljardia euroa) sisältää kuitenkin myös yhteisöveron, kun palkasta perittävän valtion tuloveron määrä on vain noin 8,8 miljardia. Tämä on olennaisesti vähemmän kuin arvonlisäveroympyrän 14,58 miljardia euroa.
Valtion budjetti on vain osa julkisen talouden järjestelmää, ja sen tarkastelu yksinään saattaa antaa väärän kuvan menojen suuruusluokista. Esimerkiksi graafien "eläkkeet" sisältävät lähinnä Kelan maksamat eläkkeet ja valtion palkollisten eläkkeet, yhteensä noin 6,7 miljardia euroa.
Yksityisen sektorin työeläkkeiden kanssa koko eläkemeno on kuitenkin lähes 20 miljardia euroa.
-----------------------------------------------------------------------------------------------------------
HS 25.2.2007:
Suomen puolustusmenoja onkin vähätelty
Jyrki Iivonen oikoo otsikolla "Suomen puolustusmenoja liioiteltu" (HS 19.2.) Heikki Hellmanin artikkelissaan "Pieni suuri sotilasmahti" (HS 7.1.) esittämiä tilastotietoja Suomen puolustusmenojen bruttokansantuoteosuudesta.
Iivonen päätyy 1,3 prosenttiin 1,6 prosentin sijasta. Ero johtuu tilastointitavoista. Tämä on kuitenkin lillukanvarsia verrattuna siihen, että luvuissa ei lainkaan huomioida yleisestä asevelvollisuudesta aiheutuvaa bruttokansantuotteen menetystä.
Suomessa on joka hetki noin yksi prosentti työvoimasta suorittamassa varusmiespalvelusta. Jos ajatellaan tämän seurauksena menetettävää kansantuotetta vaihtoehtoiskustannuksena, ovat esitetyt luvut aivan liian pieniä. Useimmissa Naton jäsenmaissa asevelvollisten tai palkka-armeijan miesluku on pienempi kuin Suomessa.
Tässä valossa Naton jäsenyys voidaan nähdä suhteellisesti edullisempana kuin vain suoranaisia maksettavia menoja vertailemalla.
-----------------------------------------------------------------------------------------------------------
HS 31.12.2005:
Katutyömaiden haitat saatava kuriin
Helsingin Sanomat kirjoittaa 27.12. Lastenlehdonpuiston tunnelityömaan alueen asukkaille aiheuttamista haitoista.
Jutussa kuvatut ongelmat eli jatkuva melu, töiden venyminen, metelöinti aikaisin aamulla ja öisin ja haitat liikenteelle ovat aivan liian tuttuja muuallakin kantakaupungissa.
Epäkohdat kärjistyvät mm. Helsingin Energian kaukokylmäprojektissa, jonka vuoksi keskustan katuja kaivetaan auki laajalti ja pitkiksi ajoiksi.
Tyypillisesti työt näillä työmailla alkavat tasan kello seitsemältä ja päättyvät iltapäivällä pian kello kahden jälkeen. Tämä ei vastaa normaalia kaupunkilaista elämänrytmiä.
Välillä työt näyttävät pysähtyvän kokonaan päiväkausiksi, ja toisaalta kiireessä niitä sitten jatketaan myöhään iltaisin ja viikonloppuisin.
Perusongelma näyttää olevan sekä töiden teettäjien että tekijöiden lähes täydellinen piittaamattomuus näistä töistä muille ihmisille aiheutuvasta haitasta.
Muuten ei ole selitettävissä se, että maksajan edustaja ei edellytä järkevämpiä päivittäisiä työaikoja eikä lyhyempiä läpäisyaikoja kokonaisille urakoille.
Aliurakoijien valvonta näyttää yleensä olevan olematonta. Tätä asenneongelmaa kuvaavat tekijöiden nenäkkäät vastaukset kyselyihin tyyliin "meillä on tähän lupa".
Helsingin Energian kaukokylmäjohtajan mukaan "poraamisesta lähtee ääntä". Tämänhän me tiedämme, mutta miten haitat voisi minimoida?
Asuinalueilla työt tulisi aloittaa aikaisintaan kello kahdeksan ja lauantaisin kello kymmenen. Nykyinen lopettamisraja kello 22 käy arkisin hyvin.
Toisaalta ydinkeskustassa ja muualla, missä ei ole asutusta, liikennettä haittaavien töiden kestoa on lyhennettävä edellyttämällä tekemistä vaikka kellon ympäri.
Ympäristöhaittaa aiheuttavia töitä teettää useimmiten kaupunki itse tai kaupungin liikelaitos. Tällöin virkamiesten tulee käyttää neuvotteluvoimaansa ja asettaa urakkasopimuksiin erilaisia haittatekijöitä, päivittäisiä työaikoja ja urakka-aikoja rajoittavia ehtoja. Lisäkustannus luultavasti on yleensä pieni tai olematon.
Silloinkin kun työn teettäjä on jokin muu taho, tulee lupia myöntävän viranomaisen asettaa vastaavat ehdot. Ehtojen noudattamatta jättämisestä on myös määrättävä riittävät sanktiot.
Tämä näyttää onnistuvan ulkomailla, miksi ei siis Helsingissäkin?
-----------------------------------------------------------------------------------------------------------
HS 1.4.2005:
Kaukolämmön käyttäjät maksavat kaukokylmän
Helsingin Energia alkoi markkinoida kaukokylmäprojektiaan tiedotusvälineissä pari vuotta sitten. Kaukokylmällä jäähdytettäisiin keskustan toimistotaloja samaan tapaan, kuin kaukolämmöllä lämmitetään rakennuksia.
Tuolloin annettiin ymmärtää, että kaukokylmä on edullista, koska se käyttää olemassa olevaa kaukolämpöverkostoa. Kaukolämpöputkia käytettäisiin kesällä kylmän jäähdytysveden siirtämiseen.
Myöhemmin on ilmennyt, että kaukokylmä vaatii oman putkiverkoston rakentamisen. Tätä rakentamista sitten riittääkin: Helsingin Energian mukaan ainakin seuraavat kymmenen vuotta.
Tuntuu vaikealta uskoa, että muutaman toimistotalon jäähdyttäjät olisivat valmiita maksamaan tällaisen valtavan investoinnin.
Mistä rahat siis tulevat? Luultavasti sen maksavat kaukolämmön käyttäjät korkeampina maksuina, kuin muuten olisi tarpeen. Vaihtoehtoahan ei ole.
Helsinkiläisenä veronmaksajana ja kaukolämmön käyttäjänä haluaisinkin kuulla, miten kaukokylmäinvestointi on perusteltu.
Rakentajan välittömien kustannusten lisäksi tällaisesta projektista aiheutuu yhteiskunnalle välillisiä kustannuksia. Katuja revitään auki, liikenne seisoo, meteliä syntyy ja aikaa kuluu.
Esimerkiksi oman taloyhtiöni asukkaille projektista aiheutuva haitta on täysin kohtuuton. Sen lisäksi, että talomme on katutöiden saartama vähän väliä, saamme talomme eteen Siltasaarenrantaan kahdeksi vuodeksi valtavan jäähdytyskontin.
Näin jäähdytyskoneet siirretään toimistotalojen katoilta asuinalueelle metelöimään. Eräänä kummallisuutena panin merkille, että kaukokylmäputket Siltasaarenrantaan kaivettiin täsmälleen suunnitellun keskustatunnelin sisäänmenoaukon kohdalle. Vaikuttaa hölmöläisten puuhailulta.
Miten on mahdollista, että näin suuresta hankkeesta aiheutuvasta haitasta ei kaupungin asukkaita ole informoitu paremmin?
Ehdotan, että koko järjetön projekti keskeytetään välittömästi ja sitä jatketaan vain, mikäli se voidaan osoittaa kannattavaksi kaikki kustannukset ja haitat mukaan laskettuina.
-----------------------------------------------------------------------------------------------------------
HS 5.2.2002:
Suomi nyt käytettyjen autojen kaatopaikka
EU on vaatimassa Suomessa vallitsevan käytettyjen autojen maahantuonnin verotuksen muuttamista. Syynä tähän on se, että nykyjärjestely epäoikeudenmukaisesti suosii uusia autoja maahantuovia ja myyviä yrityksiä sekä polkee kuluttajien etua.
Tulossa oleva muutos on ymmärrettävästi saanut autojen maahantuojat hermostumaan.
Niin sanotun autoalan edustajat ja virkamiehet toistelevat tiedotusvälineissä, kuinka uusien autojen hinnat tulevat nousemaan, ja kuinka Suomesta ei haluta käytettyjen autojen kaatopaikkaa.
Uusien autojen väitetty hinnannousu ei liity puheena olevaan muutokseen, vaan autojen merkkikohtaisen maahantuontimonopolin purkamiseen sekä autoveron yleiseen alentamiseen.
Mitä tulee käytettyjen autojen maahantuonnin lisääntymiseen, on siinä vaikea nähdä mitään huonoa muiden kuin perusteettoman etunsa menettävien autokauppiaiden kannalta. On mahdollista, että valtion verotulot kasvavat, kun käytettyjen autojen maahantuontivolyymi kasvaa.
Käytettynä maahan tuotavat autot olisivat varmasti uudempia, taloudellisempia, turvallisempia ja ympäristöystävällisempiä kuin autot keskimäärin Suomessa nyt.
Edellä kuvatuista syistä oli huolestuttavaa, että TV1:n A-studiossa 28. tammikuuta väitettiin, että on valmisteilla laki, jolla ympäristösyihin vedoten edelleen hankaloitettaisiin käytettyjen autojen maahantuontia.
Tosiasiahan on, että Suomi on nyt käytettyjen autojen kaatopaikka.
|
