|
Kanava 7/2008:
Koko Suomen asuttaminen on kallista ja kyseenalaista
Aloitan ajatusleikillä. Oletetaan, että koko maapallon geografia olisi täysin homogeeninen, siis maanpallon muodot, koostumus, ilmasto jne. olisivat tasaisesti jakautuneet pallollemme. Jos ihmiset saisivat ilman keinotekoisia rajoituksia asettua asumaan mihin haluavat, he luultavasti hiljalleen sijoittuisivat siten, että heidän elintasonsa olisi mahdollisimman korkea. Näissäkään olosuhteissa he eivät, ehkä vastoin intuitiota, asuisi kovinkaan tasaisesti joka puolella, vaan ryhmittyneinä kaupunkeihin ja niitä ympäröiviin taajamiin. Kaupungit sijaitsisivat erillään toisistaan, ja niitä ympäröisi maaseutu. Kaupungit eivät kuitenkaan olisi aivan samanlaisia, vaan niihin keskittyisi erilaista tuotantoa, ja tapahtuisi muutakin erikoistumista.
Kaupunkien muodostumiseen johtavat monet syyt, joista tärkeimpiä kuvailen lyhyesti. Teollisessa tuotannossa vallitsevat suurtuotannon edut, joilla tarkoitetaan sitä, että suurempia määriä voidaan tuottaa halvemmalla. Tämä johtuu siitä, että voidaan käyttää erikoistunutta ja tehokasta tuotantotekniikkaa. Koneita voidaan käyttää ympäri vuorokauden, ja parhaimmillaan tuotanto on automaattista. Tuotantolaitosten tarvitsema työvoima asettuu asumaan niiden ympärille, synnyttää tarvitsemiaan palveluja ja vetää puoleensa muuta tuotantoa. Osaaminen kehittyy nopeasti ja keskittyy. Toiminnan keskittymisen seurauksena erilaiset vaihtelut tasoittuvat, riskit pienenevät, ja kilpailu toimii hyvin.
Palvelutuotannossa keskittymisestä syntyy saman tyyppisiä etuja. Esimerkiksi taidenäyttelyn pystyttämisen kustannus on suuri, mutta lisäkustannus jokaisesta uudesta kävijästä on mitätön. Toisaalta tuotannon määrän kasvaessa asiakkaita täytyy etsiä yhä kauempaa, ja kuljetus- tai matkakustannukset kasvavat. Samoin työntekijöiden työmatkat pitenevät keskittymän suurentuessa. Kaupungit ovat kuitenkin tehokkaita, ja niissä toimivat yritykset voivat maksaa työntekijöilleen korkeampaa palkkaa kuin taajamien ulkopuolella toimivat yritykset. Tosin korkeammista asumiskustannuksista johtuen tästä ei välttämättä koidu työntekijöille mitään suhteellista etua. Kaupunkiasumisessa on myös muita haittapuolia, kuten liikenneruuhkat, huono ilma, melu ja järjestyshäiriöt, jotka vähentävät sen houkuttelevuutta.
On arveltu, että tietotekniikan ja tietoliikennetekniikan kehittymisen seurauksena kaupunkien merkitys ja houkuttelevuus vähenisivät. Näin ei kuitenkaan näytä käyneen, vaan erityisesti uutta luova väestönosa hakeutuu edelleen kaupunkeihin. Tutkimusten mukaan valtaosa uusista innovaatioista tehdään kaupungeissa.
Kaikkia edellä mainittuja ilmiöitä voidaan kuvata melko yksinkertaisista osista koostuvilla matemaattisilla malleilla. Mallien avulla voidaan laskea, miten yhteiskunnan toimintojen ja asutuksen pitäisi sijaita, jotta ihmisten käytettävissä oleva tulo muodostuisi mahdollisimman korkeaksi. Elintasonsa jokainen kokee omista lähtökohdistaan, joten sen suora mallintaminen ei ole mielekästä. Tällainen taloudellinen mallintaminen on hyödyllistä, mutta työlästä puuhaa. Sopivien mallien puutteessa tyydyn seuraavassa tarkastelussa Suomen nykytilanteesta saatavilla olevista tilastotiedoista lähtevään karkeaan arviointiin.
Perusolettamus on siis se, että toiminnot sijoittuvat minimikustannuksia tai maksimielintasoa vastaavasti, jos sitä ei keinotekoisesti estetä tapahtumasta. Suomessa tätä estämistä tapahtuu aluepolitiikkana valtion verovarojen kohdentamisen kautta ja erilaisten palveluvelvoitteiden sälyttämisenä infrastruktuuria ylläpitäville toimijoille. Ensin mainittu voidaan jakaa kuntatalouden valtionosuuksiin, valtion ylläpitämiin palveluihin ja infrastruktuuriin, tukeen elinkeinoelämälle, tukeen yksityisille ja muihin menoihin.
Eri menolajien kohdistumisen selvittäminen alueittain on työläs tehtävä, mutta onneksi Tilastokeskus tekee sen joka toinen vuosi. Myös valtion verotulojen jakauma niiden syntypaikan perusteella on saatavissa. Valitettavasti Tilastokeskuksen jako on tehty pääkaupunkiseutua lukuun ottamatta maakunnan tarkkuudella, mikä vaikeuttaa taajamien ja haja-asutusalueiden keskinäistä vertailua. Vuoden 2006 tiedot on hiljattain julkaistu internetissä. Kommentoin seuraavassa ensin eri menolajeja alueiden tuottavuuden näkökulmasta yleisellä tasolla ja tarkastelen sen jälkeen mainittuja tilastoja.
SUURIN TUENSAAJA: KUKKIA KASVATTAVA YRITYS
Käyttömenojen valtionosuus kuntien verotuloista ja valtionosuuksista vaihtelee Kuntaliiton tilastojen mukaan vuonna 2006 maakunnittain Uudenmaan 18 %:sta Kainuun 47 %:iin ja kunnittain Kauniaisten 5 %:sta Ranuan 68 %:iin. Valtionosuus koostuu pääosin sosiaali- ja terveystoimen tuesta, opetus- ja kulttuuritoimen tuesta ja verotulojen tasaukseen perustuvasta valtionosuuden tasauksesta. Viimeksi mainittu on suoraa köyhäinapua hyvin menestyviltä kunnilta huonommin pärjääville. Kuten arvata saattaa, kuntien menot asukasta kohden ovat pääsääntöisesti suuremmat niissä kunnissa, joiden valtionosuudetkin ovat suuret. Tehottomat kunnat ovat tyypillisesti syrjäalueilla sijaitsevia maaseutukuntia.
Valtion ylläpitämiä tärkeitä alueellisia palveluja ovat oikeuslaitos, poliisitoimi, verohallinto, korkeakoulut ja monet muut toiminnot. Näiden palvelujen järjestäminen maksaa tyypillisesti enemmän haja-asutusalueilla kuin taajamissa. Valtion toimintamenot ovat pääkaupunkiseudulla asukasta kohden kuitenkin suuremmat kuin muualla johtuen keskushallinnon sijoittumisesta. Tie- ja rautatieverkon ylläpito harvaan asutuilla alueilla on luonnollisesti asukaslukuun suhteutettuna erittäin kallista.
Tuki elinkeinoelämälle muodostuu lähinnä maataloustuesta. Tämä on poikkeuksellinen kustannus, koska se on hyvin suuri ja vaikeasti perusteltava. Suomen olosuhteet ovat tunnetusti huonot maataloudelle, joten kustannusmielessä olisi järkevää ostaa elintarvikkeet ulkomailta markkinahintaan ja säästää koko tuki. Maataloustukea perustellaan huoltovarmuudella, kotimaisten elintarvikkeiden laadulla ja hintojen kurissa pitämisellä. Näistä ainoastaan huoltovarmuus on jossakin määrin hyväksyttävä perustelu. Elintarvikkeiden laatua voidaan riittävästi valvoa riippumatta niiden alkuperästä, ja niiden hinnat määräytyvät markkinoilla.
Jos huoltovarmuus otettaisiin ainoaksi tavoitteeksi, tulisi koko maatalous järjestää nimenomaan sitä silmällä pitäen mahdollisimman tehokkaasti. On vaikea sanoa miten se tapahtuu, mutta ainakaan koristekasvien kasvattaminen tai maatalouden vientituet tuskin tehokkaasti edistävät huoltovarmuutta. Keväällä julkaistuissa EU-tukitiedoissahan suurin tuensaaja oli yritys, joka kasvattaa kukkia.
Muu tuki elinkeinoelämälle painottuu heikosti menestyvien alueiden yrityksiin. Samoin yksityishenkilöiden nauttimiin valtion tukiin lukeutuvat merkittävät, työttömyysturvaan liittyvät kustannukset ovat olennaisesti suuremmat reuna-alueilla kuin taajamissa.
Infrastruktuuriin liittyvät palveluvelvoitteet vaikuttavat lähinnä sähkö-, televisio-, puhelin- ja vastaavien verkkojen ylläpitäjiin. Näiden verkkojen rakentaminen ja ylläpitäminen on hyvin kallista haja-asutusalueilla käytön määrään nähden. Palveluja on ylläpidettävä pakosta, ja niitä ei aina ole sallittua hinnoitella kustannuksia vastaavasti, vaan tuloja kerätään enemmän sieltä, missä kustannukset ovat alhaisemmat ja käyttäjiä paljon. Pakkorakentamisen lopulta maksavat kaikki kuluttajat yhdessä korkeina hintoina, ja hinnoitteluvääristymän vielä taajama-asukkaat yksinään. Nämä kustannukset eivät ole mukana seuraavissa laskelmissa.
Jos valtion maakunnittain kohdistettavissa olevista verotuloista vähennetään vastaavasti menot ja verrataan maakuntia keskenään, ilmenee että tulonsiirto hyvin menestyviltä maakunnilta huonommin menestyville on n. 3,5 miljardia euroa. Suurimpia maksajia ovat Uudenmaan maakunnat, Varsinais-Suomi ja Päijät-Häme. Suurimpia saajia ovat asukasta kohden Ahvenanmaan lisäksi Kainuu, Pohjois-Karjala ja Lappi. Koko tulonsiirrolla mitattuna Pohjois-Karjala, Pohjois-Savo, Lappi ja Keski-Suomi ovat suurimpia saajia. Keskimääräinen maakunta, jollaista edustaa Kymenlaakso, ei ole sen enempää muiden riippa kuin subventoijakaan.
SEITSEMÄN MILJARDIA SÄÄSTYISI
Aluetuen vähentäminen edistäisi kaupungistumista ja johtaisi suuriin säästöihin. Jos lasketaan varovaisesti maakuntien luvuilla, että keskimääräistä suurempaa tulonsiirtoa valtiolta saavien maakuntien valtionosuus laskisi nykyisen keskiarvon tasolle, säästyisi koko tuo mainittu 3,5 miljardia euroa. Kuntakohtaiset erot ovat tietysti paljon suuremmat. Jos oletetaan, että jakauma olisi sama kuin edellä mainitussa Kuntaliiton valtionosuusanalyysissa, siirtosumma olisi todellisuudessa noin 4,4 miljardia. Jos lisäksi koko noin kolmen miljardin yritystuki, joka siis on suurimmaksi osaksi maataloustukea tai tukea maaseudun muille yrityksille, lopetettaisiin, muun aluetuen vähentämisestä saatava hyöty pienenisi laskennallisesti noin puolella miljardilla.
Kokonaissäästö olisi siis noin seitsemän miljardia euroa. Suoraviivaisesti laskien tämä vastaisi esimerkiksi vuoden 2006 koko maan keskimääräisen kunnallisveroprosentin 18,4 laskua noin kymmenellä prosenttiyksiköllä. Oli maataloustukea tai ei, muun alueellisen tulonsiirron vähentäminen kasvattaisi todellisuudessa tuottavuutta myös muuttovoittaja-alueilla, ja hyöty olisi niiltä osin vielä suurempi.
Edellinen päättely osoittaa, että aluepolitiikan hinta Suomessa on hyvin korkea. Ei ihme, että Suomi sijoittuu OECD-maiden ostovoimavertailuissa heikosti. Toinen suuri ongelma aluepolitiikassa on sen epäoikeudenmukaisuus. Vaikka edellä käytetyissä tilastoissa pääkaupunkiseudun rasitukseksi lasketaan sinne sijoittunut koko maata palveleva valtion keskushallinto ym., pystyy pääkaupunkiseutu silti vastaamaan sieltä kerätyillä verotuloilla suurimmasta osasta köyhemmän Suomen tulovajetta. Se myös tekee niin. On ymmärrettävää, että kansalaisten perusoikeuksiin kuuluu oikeus asettua asumaan valitsemalleen paikkakunnalle. Tämä valinta on kuitenkin vapaaehtoinen. Siitä ei voi seurata oikeutta vaatia muita maksamaan tämän valinnan aiheuttamia korkeita kustannuksia. Mitä itseisarvoa ylipäätään on maan pitämisellä kokonaan asuttuna? Jos joku arvostaa ”luonnonläheistä” elinympäristöä ja asuu sellaisessa, eikö hänen tule itse kantaa taloudellinen ja muu vastuu valinnastaan?
Kolmas vakava vallitsevaan aluepolitiikkaan liittyvä ongelma on sekin moraalinen. Haja-asutus kuluttaa suhteettomasti luonnonvaroja ja energiaa. Matkat ovat pitkiä, ja ne tehdään henkilöautoilla. Omakotitalojen lämmittäminen perustuu usein saastuttavaan pienpolttoon, niiden jätteiden ja jätevesien käsittelyä on vaikea järjestää tehokkaasti jne.
Nykyinen aluepolitiikka on kestämätöntä kustannus-, tasapuolisuus- ja ympäristönsuojelumielessä. Minkälaiseen tilanteeseen aluetukien vähentäminen sitten johtaisi? Sitä on mahdotonta sanoa varmuudella, mutta tulevaisuuden tehokas ja hyvinvoiva Suomi voisi koostua pääkaupunkiseudun lisäksi enimmäkseen maan eteläosiin ja muutamien nykyisten suurten kaupunkien ympärille keskittyneistä taajamista. Tämän lisäksi monet tehdaspaikkakunnat ja jotkut turismiin keskittyneet paikkakunnat lähinnä Lapissa tulisivat omillaan toimeen.
Maatalous olisi keskittynyt etelän tuottaville alueille. Raide- ja muut liikenneyhteydet sekä voima- ja tietoliikenneverkot keskusten välillä toimisivat tehokkaasti. Taajamissa palvelut toimisivat ja olisivat edullisia. Muillakin alueilla asuisi toki edelleen ihmisiä, mutta vähemmän kuin nykyään, koska elinkustannukset olisivat korkeat vastaten todellisia kustannuksia.
Muutos tämäntyyppiseen ideaalitilanteeseen ei voi tapahtua nopeasti, vaan tukia on vähennettävä ja rakenteita muutettava asteittain. Haja-asutusalueille tehdyt investoinnit on kulutettava ainakin osittain loppuun, ja uusien työpaikkojen muodostuminen taajamiin vie aikansa. Maanviljelijä ei muutu sorvariksi tai perushoitajaksi sormia napsauttamalla, mutta tällainen uudelleenkouluttaminen on mahdollista. Ja ainakin maanviljelijän lapsia on kannustettava valitsemaan taloudellisesti kannattavaan työhön johtava ammattikoulutus. Tulevan työvoimapulan olosuhteissa muuhun ei edes ole varaa. Aluepolitiikkaa tarvitaan jatkossakin, mutta nykyisellään tilanne on kohtuuton. Politiikkaa muuttamalla säästettävissä olevat varat voitaisiin käyttää oikeudenmukaisemmin monien hyvien tarkoitusten edistämiseen, esimerkiksi lapsiperheiden ja vanhusten palveluihin.
Esko Niemi
Kirjoittaja on tuotantotekniikan professori Teknillisessä korkeakoulussa
Tarkempia tietoja esitetyistä laskelmista on saatavissa kirjoittajalta: esko.niemi@tkk.fi
Tulonsiirtolaskelma ja tilastot Excel-taulukkona
-----------------------------------------------------------------------------------------------------------
Nykypäivä, keskustelu 14.5.2010
Pääkaupunkiseutu on nettomaksaja
Eero Iloniemi kirjoittaa Nykypäivässä (30.4.) otsikolla "Pääkaupunki onkin nettosaaja".
Hän on huomannut, että valtion menot pääkaupunkiseudulla ovat maan keskiarvoa suuremmat, ja päättelee tästä, että pääkaupunki on vapaamatkustaja.
Päätelmä on väärä, koska hän ei ota lainkaan huomioon valtion eri alueilta keräämiä verotuloja.
Vuoden 2008 alueellisia verotulotilastoja ei ole vielä julkaistu, mutta vuoden 2006 luvuilla laskettuna esimerkiksi Kainuu oli nettovoittaja 3160 eurolla asukasta kohti koko maan tasoon verrattuna ja 5095 eurolla pääkaupunkiseutuun nähden.
Tosiasiassa pääkaupunkiseutu elättää muuta Suomea sieltä kerättävillä korkeilla verotuloilla, jotka kertyvät elinkeinoelämää ja hyvätuloisia tai varakkaita yksityishenkilöitä verottamalla.
Esko Niemi
Helsinki
-----------------------------------------------------------------------------------------------------------
Helsingin Sanomat, mielipide 18.1.2009:
Alueellistaminen ei poista maakuntien ongelmia
Helsingin Sanomien mukaan (16.1.) tulevaa Väylävirastoa harkitaan perustettavaksi muun muassa Rovaniemelle. Rovaniemen työpaikoista jo vuonna 2006 14,6 prosenttia oli valtion, 26,9 prosenttia kunnan, ja loput eli 58,5 prosenttia elinkeinoelämässä. Lääkelaitoksen aiotun sijoituspaikan, Kuopion, työpaikoista 12,1 prosenttia oli valtion, 27,5 prosenttia kunnan ja 60,4 prosenttia elinkeinoelämässä. Helsingissä vastaavasti valtio 11,7 prosenttia, kunta 15,8 prosenttia ja elinkeinoelämä 72,5 prosenttia. Rovaniemellä ja Kuopiossa on siis jo nyt suhteellisesti enemmän valtion työpaikkoja kuin Helsingissä. Näillä työpaikkajakaumilla Rovaniemi ja Kuopio eivät elätä edes itseään.
Rovaniemen ja Kuopion yhteinen ja ratkaisematon ongelma on liian suuri julkisen sektorin osuus ja liian pieni elinkeinoelämän osuus työpaikoista. Asia ei korjaannu alueellistamalla lisää. Päinvastoin, se pahenee, koska uudet alueellistetut työpaikat kilpailevat yksityissektorin kanssa hyvin koulutetusta työvoimasta.
Voi kai ajatella, että jokin kaupunki olisi valtiollinen palvelukeskus, joka eläisi tyystin muitten (vastineeksi palveluista) maksamilla verorahoilla. Maksajilla pitäisi kuitenkin olla oikeus vaatia kustannustehokasta palvelutuotantoa, eivätkä Rovaniemi ja Kuopio varmasti olisi oikeita paikkoja tällaiselle keskukselle.
Suomella on jo pääkaupunki, johon valtionhallinto on luontevaa keskittää. Mikä parasta, se ei elä muiden siivellä, vaan päinvastoin tuottaa kaikkia hyödyttäviä palveluja ja lisäksi maksaa yhteiseen kassaan.
Esko Niemi
Helsinki
-----------------------------------------------------------------------------------------------------------
Suomen Kuvalehti, kirjeitä 16.1.2009:
Vanhasen kuntaverokatto
Pääministeri Matti Vanhanen vetoaa yhteisvastuuseen ehdottaessaan kuntaverokattoa erityisen vaikeassa taloudellisessa asemassa oleville kunnille (SK 1/2008). Vanhasen tarkoittamat kunnat eivät tuota lisäarvoa yhteiskuntaan, vaan syövät muiden tuottamaa arvoa vuodesta toiseen. Vastuullinen politiikka ajaa maan kokonaisetua ja antaa elinkelvottomien kuntien kuihtua pois. Koko Suomen asuttamisella ei ole itseisarvoa.
Esko Niemi
Helsinki
-----------------------------------------------------------------------------------------------------------
Uusi Suomi / Mielipide Julkaistu: 5.1.2009
Niin sanotun alueellistamislain mukaan alueellistamisen tarkoitus on siirtää valtion työpaikkoja pois pääkaupunkiseudulta. Hallituksen tavoitteena on päättää 4 000–8 000 työpaikan siirtämisestä vuoteen 2011 mennessä.
Alueellistamista perustellaan valtion budjettitalouden työpaikkojen liiallisella keskittymisellä pääkaupunkiseudulle ja pääkaupunkiseutua uhkaavalla työvoimapulalla. Tavoitteina mainitaan alueiden tasapainoinen kehittäminen ja alueellistettavien toimintojen tehostaminen.
Valtion työpaikkoja on paljon pääkaupunkiseudulla, mutta niin on ihmisiäkin. Tilastokeskuksen työssäkäyntitilaston mukaan valtion työpaikkojen osuus kaikista Suomen työpaikoista oli 6,4 prosenttia vuonna 2006. Pääkaupunkiseudulla valtion osuus seudun työpaikoista oli 8,7 prosenttia. Maatalouden työpaikat (89 273 koko maassa) ovat vahvasti valtion budjetista tuettuja. Jos ne lasketaan valtion työpaikoiksi, muuttuu tilanne lukemiksi 10,3 prosenttia muussa maassa ja 9,1 prosenttia pääkaupunkiseudulla. Jos osuudet lasketaan koko väestöstä eikä vain työllisistä, laskevat pääkaupunkiseudun prosentit vähemmän kuin muun maan, koska pääkaupunkiseudun työllisyysaste on muuta maata korkeampi.
Erot valtion työpaikkojen osuuksissa maan keskiarvon ja pääkaupunkiseudun välillä eivät laskentatavasta riippumatta ole suuret. Kuitenkin valtion työpaikkojen keskittymistä pääkaupunkiseudulle käytetään keskeisenä perusteena alueellistamiselle, vaikka perustelu ei näiden lukujen valossa toimi. Ongelma on siinä, että alueellistamisen perusteluissa puhutaan absoluuttisista lukumääristä eikä suhteellisista osuuksista.
Toinen peruste alueellistamiselle on muuttoliike pääkaupunkiseudulle ja pääkaupunkiseutua uhkaava työvoimapula. Tämän ajatuskulun mukaan muuttoliike pääkaupunkiseudulle on liiallista, mikä on ongelma, ja sitä on helpotettava siirtämällä valtion virastoja muualle. Tästäkin huolimatta oletetaan, että pääkaupunkiseutua uhkaa työvoimapula, jota pahentaa lisääntyvä eläköityminen. Lainlaatijan mielestä siis tämänkin takia pitäisi alueellistaa.
Suuri työvoiman kysyntä pääkaupunkiseudulla johtuu yritysten sijoittumisesta sinne, mikä taas johtuu siitä, että yrityksillä on pääkaupunkiseudulla hyvät toimintaedellytykset. Julkisen sektorin kasvattaminen ei ole ratkaisu maakuntien ongelmiin. Julkishallinnon, siis valtion ja kunnan yhteensä, työpaikkoja suhteessa kaupungin kaikkiin työpaikkoihin on mm. Rovaniemellä, Mikkelissä, Kajaanissa ja Joensuussa olennaisesti enemmän kuin Helsingissä. Silti tulotasot näissä kaupungeissa ovat keskimääräistä alhaisemmat.
Samat keskittymisedut, jotka houkuttelevat yrityksiä pääkaupunkiseudulle, koskevat valtion virastojakin. Valtion keskushallinnon on luonnollista sijaita maan pääkaupungissa, jonka ympärillä on paljon palvelujen käyttäjiä. Useimpien virastojen toiminta vaikeutuu, jos ne siirretään etäälle pääosasta niiden asiakkaita. Lisäksi siirtäminen on kallista. Alueellistaminen investointina on mieletön.
Olisi luonnollista kannustaa työvoimaa muuttamaan sinne, missä on työtä, eikä siirtää työpaikkoja väkisin sinne, missä niitä ei ole. Alueellistamisrahat kannattaisikin käyttää asuntojen rakentamiseen pääkaupunkiseudulle ja muuttokustannuksiin.
Outo lisäpiirre alueellistamisprosessissa on sen epädemokraattisuus.
Ministeriöiden on tehtävä ilmoitus suunnittelemistaan merkittävistä valtion virastojen sijoittumiseen vaikuttavista muutoksista.
Pääministeri on nimittänyt virkamiehistä koostuvan koordinaatioryhmän, joka antaa lausunnon sijoittamisilmoituksista. Jos ryhmä puoltaa esitystä, ei valtioneuvosto sen enempää kuin eduskuntakaan pääse vaikuttamaan asiaan, vaan päätöksen tekee asianomainen ministeri. Tämä ei ole kansanvaltaa, vaan harvainvaltaa.
Koko alueellistamishanke on huonosti perusteltu, eikä se palvele maan kokonaisetua. Se tulisi viipymättä lopettaa ja keskittää suunnitteluvoimat järkevästi keskitetyn yhteiskuntarakenteen suunnitteluun.
Esko Niemi
professori
Helsinki
Juttuun liittyvä työpaikkaosuuslaskelma
-----------------------------------------------------------------------------------------------------------
Helsingin Sanomat, mielipide 5.11.2008:
Kainuulle ei riitä mikään
Näyttelijä Juha Häkkänen Kajaanista on sitä mieltä (HS 4.11.), että Suomessa kehitetään vain pääkaupunkiseutua, ja että Helsinki huolehtii vain itsestään.
Tilastokeskus on laskenut valtion tulot niiden alkuperäisen syntypaikan ja menot niiden lopullisen kohdealueen mukaan. Vuonna 2006 valtio keräsi verotuloja pääkaupunkiseudulta 9535, koko maasta 6588 ja Kainuusta 5230 euroa keskimäärin asukasta kohti. Valtion menot olivat pääkaupunkiseudulla 7377, koko maassa 6365 ja Kainuussa 8167 euroa asukasta kohti. Näistä luvuista laskettuna Kainuu oli nettovoittaja 3160 eurolla asukasta kohti koko maan tasoon verrattuna ja 5095 eurolla pääkaupunkiseutuun nähden. Vertailun vuoksi todettakoon, että tulo- ja varallisuusveroa valtio keräsi keskimäärin koko maassa samana vuonna 2579 euroa asukasta kohti. Valtion menoista Kainuussa suuri osa on erilaisia tukia. Pääkaupunkiseudulla valtion menoja kasvattaa valtion koko maata palveleva keskushallinto. En sanoisi, että Suomessa "kehitetään" vain pääkaupunkiseutua. Päin vastoin, lukujen valossa näyttää siltä, että muu Suomi panostaa Kainuuseen rajusti, mutta tehtävä on toivoton.
Pahinta Kainuun ja muiden huonosti menestyvien alueiden tukemisessa on, että se pitää yllä tehotonta yhteiskuntarakennetta ja tulee kaikille kalliiksi. Valtion harjoittama hajasijoituspolitiikka on omiaan pahentamaan tilannetta. Hajasijoitettavien virastojen siirto on kallista, ja se heikentää niiden toimintaedellytyksiä. Henkilöstön kannalta siinä ei todellakaan ole järjen häivää.
Häkkäsen mielestä on väärin, että kainuulaiset joutuvat muuttamaan työn perässä, ja että heillä ei ole vapautta valita. Tosiasiassa heillä on täysi vapaus valita missä asuvat. Mielestäni olisi oikeudenmukaista, että jokainen kuitenkin maksaisi itse tästä valinnasta aiheutuvat kustannukset.
Esko Niemi
professori
Helsinki
-----------------------------------------------------------------------------------------------------------
Nykypäivä, keskustelu 17.10.2008:
Aluepolitiikalle on heikot perusteet
Kansanedustaja Arto Satonen kirjoittaa Nykypäivässä 10.10. otsikolla "Aluepolitiikalle on kansantaloudelliset perusteet" pääosin asiallisesti.
Hänen mielestään on kuitenkin osuvaa ihmetellä, miksi töölöläisten maksamilla verovaroilla tuetaan palveluita Jakomäessä. Mielestäni kysymys on älytön, mutta vastaan siihen nyt kuitenkin tässä: Tulonsiirto Töölön ja Jakomäen välillä perustuu vallitsevaan käsitykseen taloudellisen tasa-arvon oikeudenmukaisuudesta. Jakomäki on tiheästi asuttu lähiö Helsingin talousalueella, ja sillä on tärkeä ja mielekäs tehtävä hyvin sijoittuneena asuinalueena. Jakomäen palveluiden tukemisella ei ole mitään tekemistä aluepolitiikan kanssa.
Aluetuki perustuu lähinnä haluun pitää koko maa asuttuna ja joittenkin ihmisten haluttomuuteen muuttaa kilpailukykyisille alueille. Nämä perusteet eivät mielestäni oikeuta yhteisten varojen käyttämistä aluetukeen. Satosen puheet yhteiskuntarauhan järkkymisestä aluetuen vähentämisen seurauksena ovat liioittelua.
Esko Niemi
Professori
eskoniemi.kokoomus.info
-----------------------------------------------------------------------------------------------------------
Aamulehti, mielipide 1.10.2008:
Työntekijät pitäisi ohjata sinne, missä on työtä, mutta ei väkeä
Ministeri Paavo Väyrynen pitää näkemyksiäni Suomen aluepolitiikasta järjettöminä (AL 26.9.). Hänen mukaansa työpaikkoja pitää ohjata sinne, missä on ihmisiä, mutta ei työtä. Tämä politiikka maksaa suomalaisille Tilastokeskuksen analyyseihin perustuvien laskelmieni mukaan noin seitsemän miljardia euroa joka vuosi (Kanava 7/2008).
Työpaikat syntyvät, jos ovat syntyäkseen, sinne missä yrityksillä on luontaiset edellytykset toimia. Työntekijöiden pitäisi muuttaa työn perässä. Aluepolitiikka estää tätä kehitystä ja ylläpitää tehotonta yhteiskuntarakennetta. Tämän tehottomuuden maksavat kaikki suomalaiset kalliisti. Tätä minä pidän järjettömyytenä.
Esko Niemi
Professori, TkT, MBA
-----------------------------------------------------------------------------------------------------------
Kauppalehti, mielipide 30.9.2008:
Maakunnat eivät elätä Helsinkiä
Nimimerkki "entinen maalaispappi" toistaa (KL 25.9.) aluepoliittisessa keskustelussa yleisesti esitettäviä väärinkäsityksiä. Hän arvelee, että yritysverot menevät yrityksen pääkonttorin sijaintipaikalle.
Näin ei ole, ja laskiessani valtion tulonsiirtoja alueiden välillä olen käyttänyt Tilastokeskuksen tilastoa "Valtion tulot ja menot alueittain". Tässä tilastossa tulot on kohdistettu sinne, missä vastaava arvonlisä syntyy. Siis esimerkiksi UPM:n maksama yritysvero on jaettu pääasiassa tehdaspaikkakunnille niiden tuottaman arvonlisäyksen suhteessa.
Hän toteaa myös, että Helsingissä on paljon valtion laitoksia, ja niiden työntekijät maksavat veronsa sinne. Näin on, ja mm. valtion työtuloveron osalta tämä lisää valtion tuloja Helsingissä. Mutta toisaalta kaikki näiden laitosten kulut kasvattavat valtion menoja Helsingissä. Tästä syystä valtion menot asukasta kohti pääkaupunkiseudulla ovat melkein yhtä suuret kuin Kainuussa ja Lapissa. Pääkaupunkiseutu ei saa valtion virastoista etua alueidenvälisissä tulonsiirtolaskelmissa. Pääkaupunkiseudun tehokkuus näkyykin valtiontaloudessa sieltä kertyvinä korkeina verotuloina, jotka kertyvät elinkeinoelämää ja hyvätuloisia tai varakkaita yksityishenkilöitä verottamalla.
Maalaispappi on osittain oikeassa siinä, että maakunnissa koulunsa käyneiden ja kaupunkeihin töihin muuttaneiden verotulot eivät hyödytä maakuntia. Asia on mutkikas, ja kokonaiskuvan saamiseksi pitäisikin tarkastella muuttavien ihmisten koko elinkaarta. Sopii kuitenkin kysyä, mitä järkeä on tällaisessa "kasvattajakuntamallissa". Ainakaan taloudellisesti se ei ole tehokas.
Esko Niemi
Professori, TkT, MBA
-----------------------------------------------------------------------------------------------------------
Kauppalehti, mielipide 23.9.2008:
Aluepolitiikan tarkastelussa nähtävä metsä puilta
Ministeri Mauri Pekkarinen on huvittunut aluepoliittisista näkemyksistäni (KL 15.9.). Asia on mielestäni vakava, koska nykyinen aluepolitiikka tulee maalle hyvin kalliiksi.
Pekkarinen ihmettelee, miksi en mieti Yhdysvaltain tai EU:n panostuksia aluepolitiikkaan. Olen kyllä miettinyt: Yhdysvalloissa alueiden tukeminen on vähäistä. Maataloustuki on lähes olematonta Suomeen verrattuna. Aluepolitiikalla ei tavoitella alueiden asuttuna pitämistä samalla tavalla kuin Suomessa. Liittovaltion budjettivarojen käytössä pyritään osavaltioiden välillä kohtuulliseen oikeudenmukaisuuteen osavaltioiden maksamiin veroihin nähden.
EU:n tapauksessa ministeri tarkoittanee aluepolitiikkaa kansallisvaltioiden tasolla. Tämän vertaamista Suomen aluepolitiikkaan en pidä mielekkäänä, koska esimerkiksi muuttoliike maiden välillä on aivan eri asia kuin maan sisäinen muuttoliike.
Pekkarinen kysyy, olenko sitä mieltä, että Suomen ei pitäisi panostaa esimerkiksi Itä-Suomessa ja Lapissa voimakkaasti kasvavaan kaivannaisteollisuuteen? Mielestäni on hyvä jos näille alueille viriää uutta taloudellisesti kannattavaa elinkeinotoimintaa, ja Suomen tulee panostaa tarvittavaan infrastruktuuriin ym. vastaavalla tavalla kuin muuallakin maassa.
Tutkimusjohtaja Raija Volkin mukaan (Kl 18.9.) olen harhateillä, koska lasken kaikki valtion tulonsiirrot alueiden välillä mukaan aluepolitiikkaan enkä ymmärrä, että meillä on vähän "puhdasta kotimaista aluepoliittista tukea".
Olennaista on, että tulonsiirroilla pidetään yllä tehotonta yhteiskuntarakennetta. Kaupunkien tehokkuudelle on luonnolliset teknistaloudelliset perusteet.
Tehottomuus näkyy siten, että valtion menot asukasta kohti ovat korkeat harvaanasutuilla alueilla ja tulot alhaiset. Volk sanoo, että palvelujen tuottaminen syrjäseuduilla ei merkittävästi rasita valtakunnan taloutta, sillä "Suomen pienimmissä ja syrjäisimmissä kunnissa asuu vain muutama prosentti väestöstä." Lisäksi hänen mukaansa palvelut tuotetaan monissa pienissä ja keskisuurissa kunnissa edullisemmin kuin suurissa kaupungeissa. Tilastokeskuksen keräämä data osoittaa, että kokonaisuus tulee kalliiksi: laskemani alueellisesta tehottomuudesta aiheutuva kustannus yhteiskunnalle oli noin 4,4 miljardia euroa vuonna 2006.
Jos lisäksi koko yritystuki, josta suurin osa on maataloustukea, lopetettaisiin, summa nousisi noin seitsemään miljardiin. Tämä summa voitaisiin säästää alentamalla tukia. Tukien alentamisesta seuraisi toimintojen keskittyminen ja tehostuminen. Oletan, että nyt tulonsiirroissa nettosaajina olevat kunnat tehostuisivat nykyiselle keskitasolle. Nykyistä keskitasoa edustavat esimerkiksi Kymenlaakson kunnat.
Volk pitää EU-tukien maksimointia tärkeänä. Tämä johtaa tehottomaan verovarojen käyttöön. Parempi kuin maksimoida tukia, olisi pyrkiä alentamaan maksuja EU:lle. Jos tämä ei onnistu, EU-tuet tulisi käyttää rakennemuutoksen edistämiseen.
Olen Volkin kanssa samaa mieltä siitä, että on hyödyllistä pohtia, miten haja-asutusalueiden tukeminen tulisi järjestää kannustavasti verovaroilla, jotka on kerätty taajama-alueiden asukkailta. Toivoisin, että keskustelussa keskityttäisiin tarkastelemaan kokonaisuutta, eikä sen kannalta epäolennaisia yksityiskohtia tai hulluja kärjistyksiä. En ole esittänyt, että aluepolitiikka pitäisi lopettaa, kuten Volk antaa ymmärtää. Totean Kanavassa: "Aluepolitiikkaa tarvitaan jatkossakin, mutta nykyisellään tilanne on kohtuuton. Politiikkaa muuttamalla säästettävissä olevat varat voitaisiin käyttää oikeudenmukaisemmin monien hyvien tarkoitusten edistämiseen, esimerkiksi lapsiperheiden ja vanhusten palveluihin."
Esko Niemi
Professori, TkT, MBA
-----------------------------------------------------------------------------------------------------------
HS Vieraskynä 23.7.2008:
Heikkojen kuntien elvyttäminen on kallista ja kyseenalaista
Suomi voisi koostua pääkaupunkiseudun lisäksi enimmäkseen maan eteläosiin ja muutamien nykyisten suurten kaupunkien ympärille keskittyneistä taajamista, kirjoittaa Esko Niemi.
On arveltu, että tietotekniikan ja tietoliikennetekniikan kehittymisen seurauksena kaupunkien merkitys ja houkuttelevuus vähenisi. Näin ei kuitenkaan näytä käyneen. Erityisesti uutta luova väestönosa hakeutuu edelleen kaupunkeihin, ja tutkimusten mukaan valtaosa uusista innovaatioista tehdään kaupungeissa.
Keskittyminen jatkuu, jos sitä ei keinotekoisesti estetä. Keinotekoista estämistä kutsutaan aluepolitiikaksi, ja Suomessa sillä tarkoitetaan valtion menojen kohdentamista sekä erilaisten palveluvelvoitteiden sälyttämistä infrastruktuurin ylläpitäjille.
Valtion aluepolitiikkaan kuluvat menot voidaan jakaa kuntatalouden valtionosuuksiin, valtion ylläpitämiin palveluihin ja infrastruktuuriin, tukeen elinkeinoelämälle, tukeen yksityisille ja muihin menoihin. Eri menolajien kohdistumisen selvittäminen on työläs tehtävä, mutta Tilastokeskus tekee sen joka toinen vuosi. Saatavissa on myös valtion verotulojen jakauma niiden syntypaikan perusteella.
Valitettavasti Tilastokeskuksen jako on tehty pääkaupunkiseutua lukuun ottamatta maakunnan tarkkuudella. Tästä seuraa, ettei tarkka taajamien ja haja-asutusalueiden vertailu ole mahdollista. Vuoden 2006 tiedot on julkaistu hiljattain internetissä. Käytän seuraavassa tarkastelussa näitä tilastotietoja.
Jos valtion maakunnittain kohdistettavissa olevista verotuloista vähennetään menot ja verrataan maakuntia keskenään, ilmenee että tulonsiirto hyvin menestyviltä maakunnilta huonommin menestyville on noin 3,5 miljardia euroa.
Suurimpia maksajia ovat Uudenmaan maakunnat, Varsinais-Suomi ja Päijät-Häme. Suurimpia saajia asukasta kohden ovat Ahvenanmaan lisäksi Kainuu, Pohjois-Karjala ja Lappi. Koko tulonsiirrolla mitattuna suurimpia saajia ovat Pohjois-Karjala, Pohjois-Savo, Lappi ja Keski-Suomi. Keskimääräinen maakunta, jollaista edustaa Kymenlaakso, ei ole sen enempää muiden riippana kuin tukijanakaan.
Aluetuen vähentäminen edistäisi kaupungistumista ja johtaisi suuriin säästöihin. Jos lasketaan varovaisesti maakuntien luvuilla, että keskimääräistä suurempaa tukea valtiolta saavien maakuntien valtionosuus laskisi nykyisen keskiarvon tasolle, säästyisi mainitut 3,5 miljardia euroa. Kuntakohtaiset erot ovat tietysti paljon suuremmat; jos oletetaan, että jakauma vastaisi kuntien käyttömenojen valtionosuuksia, siirtosumma olisi todellisuudessa noin 4,4 miljardia euroa.
Jos lisäksi koko noin kolmen miljardin yritystuki – joka on suurimmaksi osaksi maataloustukea tai tukea maaseudun muille yrityksille – lopetettaisiin, muun aluetuen vähentämisestä saatava hyöty vähenisi laskennallisesti noin puolella miljardilla.
Kokonaissäästö olisi siis noin seitsemän miljardia euroa. Tämä vastaisi esimerkiksi vuoden 2006 koko maan keskimääräisen kunnallisveroprosentin (18,4) laskua noin kymmenellä prosenttiyksiköllä. Oli maataloustukea tai ei, muun alueellisen tulonsiirron vähentäminen kasvattaisi todellisuudessa tuottavuutta myös muuttovoittaja-alueilla, ja hyöty olisi vielä suurempi.
Edellinen päättely osoittaa, että aluepolitiikan hinta on Suomessa hyvin korkea.
Toinen suuri ongelma on aluepolitiikan epäoikeudenmukaisuus. Vaikka edellä käytetyissä tilastoissa pääkaupunkiseudun rasitukseksi lasketaan muun muassa sinne sijoittunut koko maata palveleva valtion keskushallinto, pystyy pääkaupunkiseutu silti vastaamaan sieltä kerätyillä verotuloilla suurimmasta osasta köyhemmän Suomen tulovajetta. Se myös tekee niin.
On ymmärrettävää, että kansalaisten perusoikeuksiin kuuluu oikeus asettua asumaan valitsemalleen paikkakunnalle. Valinta on kuitenkin vapaaehtoinen. Siitä ei voi seurata oikeutta vaatia muita maksamaan valinnan aiheuttamia korkeita kustannuksia. Maan pitäminen kokonaan asuttuna ei ole mikään itseisarvo.
Kolmas vakava vallitsevaan aluepolitiikkaan liittyvä ongelma on sekin moraalinen. Haja-asutus kuluttaa suhteettomasti luonnonvaroja ja energiaa. Matkat ovat pitkiä ja ne tehdään henkilöautoilla. Omakotitalojen lämmittäminen perustuu usein saastuttavaan pienpolttoon, ja niiden jätteiden sekä jätevesien käsittelyä on vaikea järjestää tehokkaasti.
Nykyinen aluepolitiikka on kestämätöntä kustannus-, tasapuolisuus- ja luonnonsuojelumielessä. Minkälaiseen tilanteeseen aluetukien vähentäminen sitten johtaisi?
Sitä on mahdotonta sanoa varmuudella, mutta tulevaisuuden tehokas ja hyvinvoiva Suomi voisi koostua pääkaupunkiseudun lisäksi enimmäkseen maan eteläosiin ja muutamien nykyisten suurten kaupunkien ympärille keskittyneistä taajamista.
Tämän lisäksi monet tehdaspaikkakunnat ja jotkut turismiin keskittyneet paikkakunnat lähinnä Lapissa tulisivat omillaan toimeen. Maatalous olisi keskittynyt etelän tuottaville alueille.
Muutos ei voi tapahtua nopeasti, mutta se on vääjäämätön. Suomen taloudellinen kantokyky ei riitä nykyisen aluepolitiikan jatkamiseen. Jokainen joka rakentaa tulevaisuutensa sen jatkuvuuden varaan ottaa – tietäen tai tietämättään – suuren riskin.
|
